Seinävuoren rotkolaakso sijaitsee Tuusniemellä, Tuusniemen keskustasta noin 6 kilometriä eli noin 60 kilometriä Kuopiosta ja 88 kilsaa Joensuusta. Kun multa kysytään Pohjois-Savon parasta retkikohdetta, sanon usein tämän, koska reitti on kivan monipuolinen, tarpeeksi lyhyt koko perheelle ja paikalla on hyvät nuotiopaikat ja katokset. Edellisen käyntini jälkeen Tuusniemen kaupunki on rakentanut rotkolaaksoon yhden uuden laavun maastoon ja parkkipaikan vieressä olevalle laavulle oli ilmestynyt iso suljettu grillikota, vanhan puoliavoimen grillikatoksen viereen. Paikalla on myös laituri, käymälä sekä esteettömät näköalatasanteet maisemapaikalle, josta pääsee kurkkaamaan suoraan alas rotkoon. Myös parkkiksen viereisille grillikodille ja laiturille on esteetön pääsy. Talvella tietä aurataan, mutta näköalatasanteelle asti ei. Lisää tietoa Tuusniemen kaupungin sivuilta.

Kierrettiin 2,5 kilometrin mittainen reitti tällä kertaa vastapäivään. Lammen rannalta nuotiopaikalta suunnattiin oikealle ja pitkospuille. Reitti kiertää pienen lammen ympäri ja nousee lyhyen, mutta jyrkähkön nousun kallioille. Tänne oli ilmestynyt se uusi laavu. Laavun takana ovat myös puuceet. Ihanat maisemat tästä laavulta istua ja katsella maisemaa Pienelle Seinälammelle. Meillä ei ollut eväitä ollenkaan tällä retkellä, niin ei jääty istuskelemaan. Haiku-koira ei kyllä muutenkaan malta ikinä retken alussa jäädä himmailemaan. Pitää ensin olla pari kilsaa alla, että tahtia voi hellittää. Joskus kun näille retkille lähtee, niin naurattaakin ihan, että pitäisikö koiralle tehdä joku esilenkitys hillitsemään intoa, kun ei emäntä itse jaksa heti alussa mennä niin kovaa. Tosi usein kun näyttävimmät luontopolut alkaa jollain jyrkällä ylämäellä. Helppohan se on koirana vetää nelivedolla huipulle, heh.

Kallioiden päällä voi ihastella maisemia alas lammelle tai tutkailla kallioiden muotoja ja kivisiä seinämiä. Tällä reitillä hienoimmat paikat ovatkin mielestäni tämä kallioiden laki ja sitten hieman edempänä oleva rotko, joka on sammaleisten kivien peittämä. Täältä Rotkolaaksosta voisi kävellä myös Kaavinkoskelle saakka Mäkimajan ja Ahvenlammen laavujen kautta. Reitti on noin 24 kilometriä. Joskus voisi käydä sitä tsekkaamassa vaikka pienen pätkän. Esimerkiksi Mäkimajalle olisi 6 kilometriä. Siis toki suuntaansa. Tästä kallioiden päältä tuo reitti haarautuisi. Kyltit näyttävät suuntaa. Me taas jatketaan kallioiden myötäisesti etiäppäin.

Lammen päädyssä on muutama hienompi kivenmurikka ja kuvauksellinen kallio. Tämän jälkeen polku sukeltaa metsäiseen pusikkoon ja kääntyy rotkon ylle. Polku kiertää jonkun matkaa rotkon yllä ja reunalta voi kurkkia alas jos uskaltaa. Kohta laskeudutaankin alas rotkoon portaita pitkin.

Rotkon pohjalla virallinen polku jatkaa suoraan rotkon läpi, mutta kannattaa käydä kurkkaamassa rotkon pohjaa syvemmälläkin pituussuunnassa. Pieni puro mutkittelee pohjalla ja neonvihreiden sammaleiden peittämät kivet ovat nättejä. Syksy onkin täydellinen aika käydä täällä, sillä kostea ja rehevä rotko on kesäisin aivan täynnä itikoita. Nyt saa rauhassa ihailla maisemia. Miten sammalaiden peittämät kivet voivatkin näyttää samaan aikaan sekä pehmoisilta, että kovilta?

Rotkon jälkeen reitti nousee takaisin ylös kallioiden päälle lyhyitä portaita pitkin. Nyt kierretään rotkon reunaavuorostaan toiselta puolelta. Suunta on takaisinpäin lähtöpisteesen. Tämän pätkän varrella on myös aidattu puinen näköalatasanne, josta pääsee näkemään alas rotkoon. Tasanteelle pääsee suoraan autotieltäkin. Polku kulkee taas pitkulaisen lammen päätyyn. Siellä se siintää alhaalla. Nyt loppumatka mennään vauhdilla, eikä jäädä kuvailemaan, että ehditään kotiin ennen pimeän tuloa. Tämä oli kiva reitti, joka toimii syksylläkin. Liukkaille kallioille kannattaa vaan varautua tukevilla kengillä.

Katso myös muut postaukseni Tuusniemeltä ja lähiseuduilta:

• Seinävuoren rotkolaakso, Tuusniemi kesällä
• Keskimmäisen lintutorni, Tuusniemi

Yllä olevaan karttaan on merkitty tien risteyskohta. Risteyksestä käännytään hiekkatielle, jonka päädyssä (n. 1 km) on parkkipaikka. Mikäli kartta ei näy, osoite on Loukeisentie 177, 71200 Tuusniemi.

Virallinen Salmijoen kurun reitti on kokonaisuudessaan pidempi patikointireitti (noin 16 km), joka kulkee välin Salmijoelta Kalliojärvelle ja lopulta Sallatuntureille asti. Lisätietoa reitistä löytyy esim. Outdooractiven sivuilta. Ajattelimme siis käydä tekemässä pienen edes-takaisen koukkauksen reitille ja käydä mahdollisesti katsomassa Kalliojärven maisemia, jos sää sallii, ja palata sitten lähtöpaikalle. Valitettavasti reittimerkinnät Salmijoelta olivat aivan umpisurkeat. Ensinnäkin merkinnät ovat niin harvassa, että saattaa kulkea väärään suuntaan todella pitkään. Samoin ei voi luottaa, että tampatuin polku on se oikea.

Kadotimme melko pian oikean reitin. Vikaan mentiin luultavasti tässä rakennusten ja merkitsemättömän nuotiopaikan kohdalla. Lähdimme kiertämään toista polkua, joka meni about samansuuntaisesti, toiveena, että päädyttäisiin jossain vaiheessa oikealle reitille. Mutta lopulta polku kuihtui olemattomiin. Hetken jaksettiin tarpoa umpimetsässä kunnes käännyttiin takaisin. Onni onnettomuudessa – osuttiin kunnon lakka-apajille, joten hetkeksi kävely vaihtui lakkojen poimintaan. Kerättiin mukana olleet, taukopaikalla tyhjentyneet, eväskipot täyteen ja palattiin autolle.

Autolle palatessa mietittiin, että pitäisikö sitä sitten kuitenkin jatkaa sitä Salmijoen kanjonin reittiä, sillä se polku olisi jossain vaiheessa yhtynyt kuitenkin tähän hiekkatiehen. Siellä olisi Kalliojärven näköalapaikka ilmeisen hieno nähtävyys. Ajeltiin siis muutama kilometri eteenpäin hiekkatietä ihan autolla ja jätettiin auto parkkiin jonkun kaivuualueen viereen. Olisikohan tähän tulossa joku uusi parkkipaikka kenties.

Tutkittiin reittikarttaa, että varmasti oltiin nyt menossa oikeaan suuntaan. No kartassa oli peräkanaa Kalliolampi, Kalliojärvi, Kalliolampi. Vähän nauratti, miten nämä kaikki pitkulaiset lammet onkin nimetty niin erilaisilla nimillä, hehe. No onneksi nyt ne kadotetut reittimerkinnät löytyivätkin helposti ja olivat jopa tiheämpään! Laskeuduttiin alas laaksoon kahden lammen ympäröimänä. Maisemat olivat hienot joka puolella. Vettä ja suomaista maisemaa sekä siellä täällä kivenmurikoiden täyttämiä kumpuja ja seinämiä vettä vasten.

Alhaalla ja polun päässä odotti upea näkymä – kiviset kallion vettä vasten. Kannatti kyllä tulla katsomaan, tämäkin paikka oli kurun lisäksi todella hieno. Ja erilainen! Jylhää, rouheaa ja karua. Kallionseinämistä voi hyvällä mielikuvituksella nähdä monenlaisia kuvioita. Tyynellä, kirkkaalla säällä voin kuvitella, miten hienosti kalliot heijastuvat vedestä. Sää alkoi vaan näyttää jo vähän sille, että kohta alkaa ripeksiä vettä.

Seuraavaksi alkoi perinteinen ”pitäisikö kurkata vielä mitä seuraavan kulman takaa löytyy” -pohdinta. No pitihän se. Ylitettiin söpö pikkusilta ja kiivettiin lyhyt, mutta todella jyrkkä nousu kallion päälle. Täältä löytyi Kalliojärven päivätupa. Hienot maisemat täältäkin! Tuvassa oli väkeä, niin ei kurkattu sinne. Tästä voisi jatkaa vielä Sallatuntureille. Vain 7,7 kilometriä, väittää kyltti. Tuntui siksi oudolle, koska autolla ”toiselle puolelle” ajaessa sai ajaa niin pitkään. Toki autolla pitää kiertää ja koukata, ja tämä polku kulkee ihan suoraan vaakasuunnassa kartalla. Noh, täältä Kalliojärven tuvalta viimein käännyttiin takaisin kotimatkalle. Parin tunnin päästä alkoikin rankkasade.

Jos postaukset ja muut kohteet Sallassa kiinnostavat, tsekkaa myös nämä muut postaukseni Sallatuntureilta ja lähiympäristöstä:

• Salmijoen kuru
• Taivaan tavoittelijan taival eli reitti pohjoisen Sallatunturin huipulle
• Kaunisharjun kierros
• Ämmin polku ja koukkaus Hangasjärven taukopaikalle

Yllä kartta risteykseen (Kemijärventie 18, 98900 Salla), josta käännytään nimeämättömälle hiekkatielle. Hiekkatietä ajettiin ensin Salmijoen kurun levikkeelle ja tämän jälkeen eteenpäin, lähes tien loppuun asti muutama kilometri seuraavalle levikkeelle. Huom. talvella hiekkatielle ei pääse.

Meillä oli päivän retkisuunnitelmana käydä Sallan poropuistossa, mutta selvisikin, että sinne ei saa viedä koiraa, niin vaihdettiin suunnitelmaa. Alkupettymyksen jälkeen vaihdos oli kuitenkin hyvä, sillä kuru oli kyllä hieno paikka. Hienompi kuin arveltiinkaan! Salmijoen kanjonin reitille pääsee ajamalla Sallan kylältä Kemijärvelle päin noin 7 kilometriä. Tieltä käännytään hiekkatielle ja ajellaan vielä toiset 7 kilometriä opasteiden avustamana, kunnes tullaan risteykseen, johon voi jättää auton pienelle levikkeelle. (Kartta postauksen lopussa) Kurulle on tästä noin 1,3 kilometrin mittainen kävelymatka. Kesällä autolla pääsi perille saakka tätä nimeämätöntä metsätietä pitkin, mutta talvella ja kelirikkojen aikaan tie on suljettu. Kannattaa siis tsekata tilanne etukäteen.

Risteyskohdassa on opasteet kohti kanjonia. Edessä avautuu helppokulkuinen ja suurimmalta osin leveäkin hiekkapolku. Polun laitamia koristavat kelopuut ja melko runsas havupuusto. Kiva päästä reitille, jonka alku oli tällä kertaa helppo löytää! Muita Sallan juttuja seurailleet, tiedätte mitä tarkoitan, hehee. Haiku-koirakin on innoissaan mukana, koska ajomatka oli sen verran pitkä ja pysähdyksiä sisältävä.

Perillä kävelijää odottaa Salmijoenkanjonin kota nuotiopaikkoineen, puulatoineen ja puuceineen ihan kosken vieressä. Kota hieman korkeammalla ja alhaalla vieressä koski kohisee tehden mutkan kallioiden välissä. Veden keskelle jää kivinen saareke, johon hurjimmat hyppivät ja kiipeilevät. Valokuvattavaa yksityiskohdissa riittää! Rehevät, vihreät rannan reunamat antavat upean kontrastin kivikkoiselle ja tummalle joen mutkalle.

Meillä on hyvä työnjako, mies tekee tulet ja minä valokuvaan. Pian paikalle saapumisen jälkeen, alkaa muutakin porukkaa valua paikalle. Kodalla riittää kävijöitä koko vierailumme ajan. Istuskelemme ja syömme eväät. Täälläkin, kuten muissakin Sallan kohteissa, kodan rakenteet ovat paikoitellen jo huonossa kunnossa. Hajonneita puurakenteita ja rikkinäisiä ritilöitä. Jälkimmäinen vaikuttaa eväinten valintaan. Joiltakin putoilevatkin riisipiirakat ritilän väleistä maahan.

Kanjonille pääsisi myös ihan pikkaisen pidempää reittiä, jolloin kanjonille saavutaan sen toiselta puolelta. Takaisinpäin mennessä kävimme katsomassa tätä reittiä pienen pätkän, käyden kurkkaamassa jokea ylhäältä päin. Salmijoen kanjonin reitti on myös pidempi patikointireitti (15-18 km mittainen, riippuen vähän mistä lukee, ei nää kilometrit ole Lapissa niin justiinsa), joka kulkee välin Salmijoki – Kalliojärvi – Sallantunturi. Koska reitti kurulle oli niin lyhyt, ajattelimme käydä kävelemässä vielä osan tästä reitistä ja käydä kurkkaamassa myös Kalliojärven maisemia. Tästä kuitenkin luvassa erillinen postaus, koska sieltäkin on kuvia melkoisen paljon! EDIT: Jatkopostaus löytyy nyt täältä.

Yllä kartta tien risteykseen, josta käännytään hiekkatielle. Opasteet vievät risteykseen, jossa tien varrella on levike, johon auton voi jättää. Jos kartta ei näy (upotettu kartta ei näy esimerkiksi sähköpostiin tilatuissa postauksissa), osoite on Kemijärventie 18, 98900 Salla.

Huipulle vievä polku on nimeltään Taivaan tavoittelijan taival. Lisää reitistä löytyy mm. luontoon.fi -sivuilta. Polku on noin 4 kilometrin mittainen, edes-takaisin kulkeva reitti, joka päätyy 478,8 metriä korkean pohjoisen Sallatunturin huipulle. Lähtöpiste reitille on pohjoisrinteiden puolelta, eli Sallatuntureiden kahden vuorenhuipun välistä, laskettelukeskuksen rinteiden takaa. (Kartta parkkikselle Tunturikummuntielle postauksen lopussa.) Reitti on merkitty keskivaativaksi. Itse reitti on kyllä selkeä, kunhan alkuun pääsee. Hankaluutta saattaa vain tuottaa oikealle reitille lähteminen. Parkkipaikalla kannattaa siis katsoa tarkasti, että lähtee oikealle polulle, sillä parkkikselta lähtee useampia polkuja. Nimimerkillä kokemusta on ja taas sekoiltiin, hehe. Reitti on merkitty sinisin neliöin puihin ja myös tienviitat ohjaavat kohti näköalatornia. Reitin alun muutama sata metriä kuljetaan UKK-reittiä pitkin, joka on merkitty punaisin neliöin. Kun polku haarautuu, tienviitta ohjaa risteyksessä oikeaan suuntaan.

Reitin alku on leveähköä sorapolkua kuusi- ja sekametsän keskellä. Nousua on matkan varrella jonkun verran. Puustoa, kivikkoa ja pitkospuita on muutamat kosteimmilla alueilla. Suurimmalta osin polku on melko kivikkoista ja kapeaa, joten jalkoihin kannattaa katsella. Jyrkimmät nousut ovat juuri ennen huippua. Portaat vievät pahimman kivikon yli. Itse reittihän ei ole kummoinen, mutta maisemat huipulta ovat sen sijaan upeat! Kun jättiläismäinen kivikko alkaa, on olo kuin kuuhun saapuisi! Edellisenä päivänä oltiin käyty kävelemässä pitkä reitti, niin vähän tuntui jo jaloissa mäen nousut eikä askel ollut niin kevyt kuin normaalisti. Piti vähän huilailla ja katsella maisemia. Tottakai juuri silloin, kun haukot happea nojaillen isoon kiveen, joku teräspappa vetää ohi täydellä vauhdilla, ilman mitään puuskutusta, katsellen että ootkohan ihan kunnossa. Pistää varmaan hymyilyttämään, että mitkä etelän vetelät täällä yrittää kiivetä! Olisi vähän tehnyt mieli sanoa, että hei kyllä me eilen ihan reippaasti käveltiin ja toisena selityksenä, että iso rakkakivikko on pienelle Haiku-koiralle myös vaikeaa kävellä ja isot kivikot taas enemmän hyppimistä kuin kävelemistä niin sekin on melko rankkaa. Seli-seli. :D Takaisintulomatkalla pitikin sitten kantaa koira loppumatka autolle. Eilinen pitkä lenkki tuntui varmasti Haikunkin jaloissa.

Tunturin huipulta aukeavat maisemat Sallantuntureiden luonnonsuojelualueille sekä Venäjän puoleisille Sallatuntureille asti. Huipulle on rakennettu näköalatorni, josta voi nähdä niin Sallan kylälle kuin Venäjän puoleiset tunturit: Sallatunturin, Välitunturin ja Rohmoivan. Paikalla ei ole virallista tulistelupaikkaa, eli se kannattaa ottaa huomioon retkieväitä miettiessä. Huipulla tuulee ja tämänkin takia evästelijöitä näkyi enemmän rinteiden notkelmissa.

Sallan kylä näkyy Pyhäjärven takana. Kiikareilla ja pitkällä objektiivilla saattoi erottaa Sallan kolmionmuotoisen kirkon katon. Tämä on muuten hienon näköinen rakennus, kannattaa käydä katsomassa – vaikka samalla reissulla kun kurkkaa museon! Huipulta on myös hyvät maisemat Sallatuntureiden laskettelurinteille. Tuonnekin huipulle oli kiivettävä toisena päivänä. Sieltäkin on hieno maisema tännepäin. Mutta muuten kannattaa mielummin käydä tällä pohjoishuipulla.

Pohjoinen Sallatuntureiden huippu on upea paikka, kannattaa ehdottomasti käydä!

Yllä kartta parkkipaikalle. Reitin alku ja parkkipaikka on Tunturikummuntien päädyssä. Autotie vie Sallainen Caravan -alueen kautta paikalle.

Nyt palataan kesään. Tänä vuonna, varsinkin keväällä ja kesällä olen kiertänyt ahkerasti lintutorneja. Kesäkuun alussa vietin pari retkipäivää Saarijärvellä, Keski-Suomessa. Kävimme kiertämässä pääasiassa lintutorneja ja muita lintubongailupaikkoja. Tornien lisäksi kävimme yksi iltapäivä myös Riekonkoskella, joka sijaitsee Saarijärven Muittarin ja Ranta-Hännilän välimaastossa. Käytiin koskella uudestaan myös heinäkuussa, joten tässä postauksessa on kuvia sekaisin molemmilta kerroilta.

Riekonkoski on perhokalastajien suosima paikka, mutta koski laavuineen on kiva paikka vierailla myös muillekin, sillä maisemat ovat upeat. Autolla pääsee ihan laavun viereen. Mutkitteleva hiekkatie vie paikan päälle ja viimeinen pätkä kapeaa tietä oli ainakin kesäkuussa ajokelpoisessa kunnossa. Tien päädyssä on pieni parkkipaikka, jossa tilaa kahdelle autolle. (Mahdollisesti myöhemmin myös useammalle, sillä näytti sille että parkkista ollaan laajentamassa, heinäkuussa kun kävin.) Tulipaikka, puucee ja kota ovat ihan parkkiksen vieressä ja koski ihan laavun edessä. Kalastukseen tarvitsee erillisen luvan. Tänne myydään Riekonkoski ja Muittari -yhteislupaa, jonka vuorokausihinta oli nyt vuonna 2021 18 euroa. Lisätietoja luvista Visit Saarijärven sivuilla. Tuo toinen lupaan sisältyvä paikka Muittarinkoski sijaitsee noin 5 kilometrin päässä Riekonkoskesta. Riekonkoski yhdistää Mahlunjärven ja Saarijärven. Vesistöjä Keski-Suomessa riittääkin.

Alueella ei ole virallisia luontopolkuja, mutta pieni tampattu polku kulkee kosken viertä, pusikoissa. Myös hiekka-autotietä pitkin käveltiin takaisinpäin ja senkin varrelta pääsee osittain ihailemaan kosken kuohuja. Kesäkuun alussa itikoita oli ihan valtavasti, joten kovin pitkälle emme metsäpolkuja viitsineet kulkea. Parhaat näköalapaikat ovatkin kyllä suoraan kodan edessä. Sanoisinkin, että tämä paikka olisi aika kiva retkikohde koko perheelle, josta osa haluaa istua laavulla eväitä syöden, yksi katsella koskea ja lintuja ja yksi kalastaa.

Koski ja sitä ympäröivät vehreät maisemat olivat tosi kauniit. Keskellä jokea oleva pieni saari oli myös valokuvauksellinen. Lintuja bongailtiin myös tottakai. Nähtiin telkkiä, isokoskeloita, naurolokkeja, kalatiiroja, västäräkkejä, rantasipi, talitiaisia ja peippoja. Heinäkuussa isokoskelon poikaset olivat jo kasvaneet hienosti.

Kartta paikalle yllä. Jos kartta ei näy, osoite on Riekontie 135, Saarijärvi.

Polku lähtee Sallatuntureiden juurelta. Jätimme auton laskettelukeskuksen isolle parkkipaikalle (kartta postauksen lopussa) ja suuntasimme pienen Karhulammen rantaan. Reitin alun löytäminen tuotti hieman vaikeuksia, koska sekoilimme hieman ennen kuin pääsimme oikealle reitille. Visitsalla-nettisivujen online-karttaan oli koko polku alusta saakka merkattu vastapäivään kuljettavaksi rengasreitiksi, joten sen mukaisesti yritimme etsiä alueelta polun ns. oikeanpuoleista haaraa. Kartassa näytti sille, että polun alkupää kulkisi jostain mökkien välistä. Kylttejä ei löytynyt, mutta löysimme potentiaalisen tien. Kulkemamme polku kuitenkin kuihtui niin olemattomaksi pikkupoluksi, että se ei voinut olla oikea. Palasimme takaisin Karhulammen rantaan ja lähdimme polulle isojen kylttien alta, minkä ajattelimme kiertävän reitin sitten vuorostaan myötäpäivään.

Myöhemmin saimme Sallapäiviltä yllä kuvatun paperisen kartan, joissa reitin alku olikin yksittäinen polku ja koko reitti oli merkitty lähes niin kuin mekin sen lopulta kuljimme (ja miten se näkyi myös Maastokartat-äppissa), eli alku ja loppupää olivat samaa polkua noin kilometrin verran, ennen kuin se haarautuu rengasreitiksi. Tämä selittää myös sen että lopulta kävelimme reilut 13 kilometriä (ei me nyt ihan niin pitkään harhailtu alussa), eli jos tuota alun pätkää ei lasketa reitin 11 kilometriin mukaan. Tuolta kohdilta myös alkoivatkin vasta tekstiopasteet reitille. Toisinsanoen etsimme turhaan rengasreitin toista päätä, kun olisi pitänyt vain rohkeasti lähteä sitä leveintä reittiä pitkin, vaikka opasteita ei ollutkaan. Sallan kansallispuisto on työn alla ja reitillä oli loppupäässäkin jotakin rakenteita työn alla, että voi ollakin, että jatkossa polku tulee kulkemaan jostakin eri kautta, ja nettisivuilla vain on jo valmiiksi polusta tuleva reitti online. Joka tapauksessa meille ei ikinä selvinnyt mistä se reitti olisi pitänyt virallisesti alkaa, mutta ainakin parin kilometrin jälkeen olimme oikealla polulla.

Joka tapauksessa reitti lähti laskettelurinteiden juurelta, josta lähdettiin suuntaamaan kaakkoon päin. Reitin alku on ladun pohjaa ja leveää baanaa. Jo alussa pääsee kävelemään hieman ylämäkeen ja noin parin kilometrin kohdalla tulevat koko reitin jyrkimmät nousut. Ne ovat onneksi nopeasti ohitettu, mutta lämmin ehti tulla. Alueella menee myös joku Kuntoharjun kierros, jossa hulluimmat pääsevät kipuamaan vielä korkeammalle jyrkkää nousua ylöspäin. Onneksi kyltti näytti risteyksessä tien oikeaan suuntaan. Virallisesti reitti on merkitty sinisin neliöin tai punaisin neliöin. Reitti kulkee osittain samaa matkaa UKK-reitin kanssa, joten niissä kohdin on punaiset merkit. Merkit ovat harvassa, mutta kunhan on päästy vähän kauemmas laskettelurinteistä, ei alueella ole pahemmin muita reittejä sekoittamassa.

Reitin alku on leveää havupuiden reunustamaa polkua. Muutamien kilometrien jälkeen siirrytään pitkospuille. On aina niin ihanaa päästä pitkospuille, reitillä kuin reitillä. Niissä on jotenkin niin sitä tunnelmaa. Tässä reitin pohjoisimmissa osissa, ennen ja jälkeen Tunturilammen laavun, on mielestäni parhaimmat maisemat ja polut, joissa on eniten erätunnelmaa. Pienet mutkittelevat polut ja suon tai havupuiden tuoksu rauhoittavat. On myös aina kivaa kävellä maastossa, jossa ei tiedä millaiset maisemat mutkan takana odottavat. Tykkään kyllä myös avaristakin maisemista, joissa näkee kauas eteenpäin, mutta pienissä poluissa on enemmän ehkäpä valokuvattavaa.

Tunturilammen laavu on pian edessä. UKK-reitti ja Pahakurun kierros jatkuvat tästä pohjoiseen päin, punaiset merkit puissa kertovat siitä. Mutta Kaunisharjun kierros kaartaa itään. Istahdamme vain muutaman hetken laavulla ja käymme katsomassa maisemia Tunturilammen rannalla, joka on muutamankymmenen metrin päässä laavusta. Seuraavalle laavulle ei ole pitkä matka ja sääkin on vielä hyvä, joten jatkamme vielä matkaa.

Matkan varrella on kaatunutta vanhaa poroaitaa ja polun varrella on enemmän kosteikkoja ja suota. Pikkulintujen parvet seurailevat ympärillä. Kahden laavun välillä on matkaa reilut 3 kilometriä, jotka menevät vauhdikkaasti, kun kuljetaan enimmäkseen alamäkeen, välillä hieman vain mutkitellen. Kaunisharjun laavu on pienen kirkkaan puron varressa, suon laitamilla. Joistakin Instagram-postauksista joita olin etukäteen katsellut, olin saanut sen kuvan, että reitti voisi kiertää Kaunisharjun näköalapaikan kautta. Myös reitin nimi huijasi luulemaan näin. Kartalla näköalapaikka onkin ihan kivenheiton päässä laavusta, mutta joen toisella puolen, jyrkän harjanteen päällä. Tämä polku ei sinne kulje, vaan jatkaa matkaa notkelmassa. Pitää käydä näköalapaikalla jollakin toisella reissulla siis. Se onkin ihan autotien varressa, niin voi jollakin kauppareissulla käväistä siinä samalla. Tältä laavulta on hilkulla, ettei saa niitä Pokemon-stoppeja pyöriteltyä, heh.

Kaunisharjun laavulla vietämme evästauon nuotion äärellä ja odottelemme illaksi luvatut isoimmat sadekuurot ohi. Pohjantikka käväisee muutaman kerran viereisessä puussa. Muutama muukin retkeilijä kävelee ja pyöräilee ohi, mutta muuten koko reitillä ei ole muutamaa ihmistä enempää ollut. Eli jos rauhaa haluaa, niin tänne vaan.

Sateen jälkeen jatketaan matkaa. Loppureitti on melko suoraa tietä takaisinpäin, muutamaa nousua lukuunottamatta. Tästä pääsisi helposti Poropuistoon, kyltit näyttävät monta kohtaa, mistä pääsisi tilalle koukkaamaan. Muuten reitti takaisinpäin on melko tylsää, koska se kulkee autotien myötäisesti, joten tien humina on seuranamme. Muutamassa kosteammassa kohdassa on uudet pitkospuut tekeillä. Yhdessä kohtaa saatoimme kulkea harhaan ja liian ylös takaisin rinteille. Luultavasti reittiä olisi pitänyt jatkaa hakkuuaukean yli, mutta me kuljimme polkua eteenpäin, koska se oli leveämpi. Alueella myös risteilee kelkkareittejä, niin nekin ehkä sekoittivat. Takaisin autolle joka tapauksessa päästiin.

Reitti on helppo kulkea, sillä polku on leveää ja jalkoihin ei pahemmin tarvitse katsella juurakoiden tai vastaavien varalta. Parhaimpia paikkoja olivat molemmat laavut ja polut Tunturilammen läheisyydessä, mutta reitin eteläpuoli oli valokuvauksellisesti köyhempää. Tulipahan kyllä käveltyä nopsasti, kun ei jäänyt jumittamaan kameran kanssa! Kiinnostaisi myös mille näyttäisi reitti, kun jatkaisi Tunturilammelta Kylmäheten laavulle ja siitä Pahakurulle. Eli toisinsanoen kiertäisi Pahakurun kierroksen. Siinä taas onkin sitten enemmän kilometrejä ja reippaasti enemmän nousumetrejä. Pahakurulla käyneet, kertokaahan omat kokemuksenne, kannattaisiko käydä?

Reitin lähtöpiste on Sallatunturin juurella, laskettelukeskuksen parkkipaikan vieressä. Tunturikeskuksen osoite on Revontulentie 5, 98900 Salla.

Sallassa on kansallispuiston rakennus meneillään nyt kesällä 2021. Rakentamisen ja alueiden uusimisen huomasikin reiteillä kulkiessaan. Osa rakenteista kaipaakin kyllä kunnostusta. Esimerkiksi tulipaikoilla oli rikkinäiset tai puuttuvat tulisijat (esim. pelkät kivet, ei ritilää tms.), pitkospuut olivat huonokuntoisia ja polkujen merkinnät maastossa olivat osittain epäselviä tai puuttuivat kokonaan, luultavasti juuri keskeneräisyyden takia. Useita polkuja oli esimerkiksi eri kartoissa ja opasteissa useilla eri nimillä ja kartoissa ja nettisivuilla polut oli merkattu kulkemaan eri paikoista. Siis merkinnät poikkesivat toisistaan. Tämän takia esimerkiksi 11 kilometrin polku saattoikin muuttua 13 kilometrin reitiksi, koska harhaan kulkemista oli paljon. Loppujen lopuksi emme aina tienneet, olimmeko sittenkään kulkeneet väärin vai ihan oikein. Maastokartat-äppin avulla ei kuitenkaan eksymään päässyt. Emme kyllä olleet ainoita tuskastelijoita, kuulimme muiltakin retkeilijöiltä samoista ongelmista, että varsinkin reittien alkuja oli vaikeaa löytää. Sinänsä se ei menoa haitannut, kun ollaan jo totuttu että kilometrimäärät on yleensä enemmän suuntaa-antavia pohjoisessa.

Majoituimme tuntureiden alla olevissa mökeissä ja usea luontopolku lähtikin ihan kivenheiton päästä mökeistä. Viikon aikana ehdimmekin käydä monessa retkikohteessa Sallatuntureiden alueella. Aloittelen postaukset helpoimmalla ja melkein lyhimmällä reitillä: Ämmin polulla. Sotkan Ämmin polku on 2,6 km rengasreitti, joka kulkee melko tasaisessa maastossa laskettelukeskuksen ja autotien eteläpuolella. Samalla alueella risteilee useita pikkureittejä. Lisää infoa näistä löytyy mm. luontoon.fi -sivuilta tai visitsalla.fi-sivuilta. Ämmin polku on 2,6 km ja Metsäkuninkaan polku tai toiselta nimeltään Hangasharjun kierros on 4,5 km ja molemmat kulkevat osittain limittäin. Lisäksi alueella on muitakin risteileviä polkuja, jotka löytyvät Hangasjärven reitit -otsikon alta joistakin kartoista ja palveluista. Me kävimme kiertämässä Ämmin polun (Maastossa nimetty kylteissä nimellä Sotkan Ämmin polku) ja sen päälle koukkauksia muille reiteille ja juurikin tuolla Hangasjärven rannassa olevalla laavulla. Nimi tulee siitä, kun reitti kiertää entisen Sotka-nimisen tilan mailla. Sotkan emäntää kutsuttiin Ämmiksi. Ämmi on sallalainen kunnianimi isoäidille.

Sekä Ämmin, että Metsäkuninkaan reiteille lähdetään Salla Ski Resortin alueelta. Kartta postauksen lopussa. Parkkipaikalta kuljetaan takaisinpäin (eli EI niiden isojen kylttien suuntaan ja kaarien ali vaan takas) autotien yli, Papana pubin parkkipaikan ohitse vasemmalle ja suunta kohti mökkien välissä aukeavaa pientä suoaukeaa ja pitkospuita. Kunhan tänne asti on päässyt, on reitti hyvin merkitty. Reitti on merkitty sinisin neliöin ja koko retkiviikkomme kohteista tämä oli selkein. Eksymään ei pääse, vain risteyskohdissa on oltava vähäsen tarkkana, mutta oikeat suunnat olivat kyllä selkeästi merkitty.

Reitin rengasreittiosuus alkaa suomaisemilla, kun pitkospuut kuljettavat mökkien välissä olevan pienen suoaukean yli. Lähdin kiertämään reittiä myötäpäivään. Ensimmäinen laavu, nimeltään Tupien laavu, onkin jo tässä suoalueen reunassa. Laavun viereen oli juuri rakenteilla myös uusi luonnonilmiöiden tarkkailupaikka, joka on modernia laavua muistuttava puinen rakennelma. Samanlaisia rakennelmia on Sallassa muuallakin ja tulossa ilmeisesti lisää. Laavu on kivalla paikalla. Maisemia voi ihastella Sallatunturin rinteiden suuntaan ja samalla bongailla suon lintuja. Käytiinkin vielä erikseen istuskelemassa laavulla yksi ilta, kun se oli niin lähellä meidän mökkiä. Välillä satoi ja välillä paistoi, mutta laavun alla ei kastunut. Lintuja lenteli alueella paljon, joten viikon parhaimmat lintuhavainnot, kiikareilla kiikaroiden suolle ja läheisiin puihin, tuli tehtyä tässä. Bongauksina mm. valkoviklo, käpylintu ja urpiainen.

Laavulta ensimmäiseen risteyskohtaan muille poluille olikin vain kivenheitto. Reitti tuntui nopealta, kun aiemmin oli kivunnut hitaita mäkiä ylös. Sääkin lupaili hyvää, joten lähdimme tekemään käväisyn Hangasjärven laavulle. Matkaa sinne tuli vain 1,3 km suuntaansa. Tämän polun varrella on myös Ämmin lähde. Lähde ei siis ole nimensä mukaisesti Ämmin kierroksen varrella, kuten voisi kuvitella, vaan lähteelle pitää tehdä rengasreitiltä erillinen koukkaus Hangasjärven suuntaan. Jos ei aio käydä Hangasjärvellä asti, kannattaa kuitenkin poiketa lähteellä, sinne on polulta vain hyvin lyhyt matka.

Lähteeltä matka jatkuu kohti Hangasjärveä. Pian luvassa on jyrkkä nousu rinteen päälle. Nousu onkin päivän ja reitin ainut, eli ei paha. Mäen jälkeen kävellään lyhyt pätkä harjanteen päällä, kunnes saavutaan polkujen haarautumakohtaan. Edessä siintää vesi – ja pian saavutaankin Hangasjärven rantaan portaikon avittamana.

Hangasjärven laavu on todella hienolla paikalla järven ja suon laitamilla. Järvi muuttuu laavun vieressä suomaisemaksi ja takana siintää Lehtotunturi ja Ruuhitunturi. Syödään pienet eväät ja ihastellaan lintuja. Rantasipi hyppelehtii puun karahkalla järven rannassa ja kuukkelikin pyörähtää laavun yllä oksalla. Paikalla olisi keinutuolikin, josta voi ihastella maisemia! Haiku-koira ei innostu tuolissa istumisesta kuvia varten – pitäisi jo päästä jatkamaan matkaa koiran mielestä! Laavulta voisi lähteä kiertämään 16 kilometrin Ruuhitunturin reitin. Me kuitenkin palaamme takaisin samaa reittiä ja siirrymme takaisin viralliselle Ämminpolulle.

Ämmin polku kaartelee vuorotellen kuivassa havumetsässä ja kosteampien pienien suopätkien yli. Pian saavutaan viimeiselle laavulle. Ämmin laavu sijaitsee noin 100 metrin päässä Ämminpolulta. Kyltti näyttää selkeästi laavun suunnan. Ämmin nuotiopaikka on pienen ja hurmaavan suolammen rannalla, pitkospuiden päädyssä. Tässä kohtaa nappaamme vain muutaman kuvan ennen kuin lähdemme kulkemaan reitin viimeiset sadat metrit loppuun saakka.

Ämminkierros on mukava pikkureitti, joka sopii hyvin koko perheelle, suosittelen!

Ämmin polun lähtöpiste on Sallatunturin juurella, laskettelukeskuksen parkkipaikan vieressä. Tunturikeskuksen osoite on Revontulentie 5, 98900 Salla. Reitille pääsee kulkemalla ison autotien yli, eli takaisin tulosuuntaan, ei tuntureille päin.

Katsoin nettisivuilta infoja Hossan talvireiteistä Värikalliolle. Koska talvireitit saattavat vaihdella eri vuosina, ei kannata nettikarttoihin luottaa täysin. Lopullinen tämän vuoden reitti olikin nähtävillä isossa karttakyltissä alueen parkkipaikalla. Kesäreittiin (Värikallion kaarros) verrattuna talvireitti ei kierrä rengasreittiä, vaan kulkee melko suoraan edes-takaisin. Talvireitti on käytössä tammikuusta huhtikuun loppuun ja reittiä pitkin voi kävellä, lumikenkäillä, hiihtää ja ajaa fatbikella. Lisätietoja eri reiteistä löytyy luontoon.fi-sivuilta. Itse lähdin reitille Lihapyörteen parkkipaikalta, joka on syvemmällä kansallispuistossa ja jonne minun ajoreittini pohjoisesta päin tultaessa kulki kansallispuiston luontokeskuksen ohi. Ajotie luontokeskuksen ympäristössä ja siitä parkkipaikalle oli upea, varsinkin ihan alussa. Ihan yllätyin miten upeissa maisemissa autollakin pääsi kulkemaan. Kuvia näistä kohdista minulla ei kyllä ole, sillä olin siis auton ratissa.

Retkeni lähti siis Lihapyörteen parkkikselta. Värikalliolle täältä olisi 3,2 kilometriä ja Julma-Ölkylle 7 km. Reitti kulkee samaa tietä takaisin, eli talvella Värikallioille ja takaisin matkaa tulee 6,4 km. Vähän enemmän, jos tekee koukkauksen ensimmäiselle laavulle. Lihapyörteen nuotiopaikalle joen mutkaan oli vain muutama sata metriä, joten sinne saavuin vauhdilla. Hauska nimi paikalla! Paikka on ollut lihan säilytyspaikka kesällä, kun lihoja on säilytetty veden alla kylmyyden ja pyörteiden takia. Pyörteitä näkyikin osittain sulissa joen kohdissa.

Laavulle mennessä katselin reittiä rinteeseen. Reitti oli hyvin tamppaantunut ja retkipäivän sää ihan hyvä, joten lähdin suuntaamaan Värikallioille. Pian vastaan tulikin naisporukka, jotka tiesivät kertoa, että reitti Värikallioille ja takaisin oli hyvässä kunnossa. Loppujen lopuksi pääsinkin siis kävelemään haaveilemalleni Värikalliolle asti.

Reitti kiertää metsäisten alueiden halki. Välillä maisemaa rikkoo joen mutka ja suoalueet. Muita kävelijöitä ei pahemmin näy. Hyvin on hiljaista ja kun ei ole koiraakaan tällä retkellä mukana, sitä saa höpistä vain itsekseen. Noin reilussa puolessavälissä menomatkaa, reitiltä erkanee kyltitetty haarautuma oikealle, kohti Julma-Ölkkyä. Itse jatkan suoraan kohti Värikallioita. Sää vaihtelee auringonpaisteesta pilviseen. Aukeilla kohdilla tuulee, mutta muuten ilma on oikein mukava. Polku on leveä ja helppokulkuinen. Alun jälkeen maastokin on pääosin tasaista.

Alan lähestyä Värikallion kalliomaalauksia. Kesällä maalauksille vie polku ja teräksinen kulkusilta, joka levittäytyy katselutasanteeksi veden päälle kallion eteen. Nyt talvella voin kävellä suorempaa reittiä jäätyneen järven yli. Kallio kohoaa edessä maagisena. Pinnasta on tunnistettu kymmeniä kuvioita, kuten kolmiopäisiä ihmishahmoja, lintuja, hirviä ja karhuja. Kuvat yhdistetään metsästykseen liittyvään magiaan tai ne ovat voineet olla myös shamanistisia palvontapaikkoja. Kalliomaalaukset on tehty käyttämällä puna- ja keltamultaa rautapitoista savea kuumentamalla. Seosaineena on ollut verta tai rasvaa. Kuvat on maalattu joko veneestä tai jäältä, sillä kallio laskeutuu veteen. Maalaukset ovat suurimpia esihistoriallisia kalliomaalauksia, kuvat on maalattu noin 3300 – 7000 vuotta sitten.

Vietän kallioiden edessä melko pitkän tovin katsellen kuvioita ja odotan että aurinko pilkistäisi pilvien takaa, että saisin hienompia kuvia. Pari muutakin kävelijää käväisee paikalla. Paluumatkalla käyn vilkaisemassa viereistä taukopaikkaa, joka näyttää hyvältä. Täällä olisi tilaa monelle isommallekin seurueelle ja varsinkin kesällä täältä on varmasti upeat maisemat pienen mäen päältä Somerjärvelle. Itselläni ei ole eväitä, joten jatkan matkaa ja sääkin on pilvistynyt. Loppumatka menee vauhdikkaasti, kun ei pysähdy ottamaan kuvia jo kertaalleen nähdyistä maisemista. Kotimatkalla mietin, että kesällä sitten tänne uudestaan!

Värikallion erämaareitti lähtee Lihapyörteen parkkipaikalta. Kartta parkkipaikalle on yllä. Paikalle pääsee ajamalla Hossan luontokeskuksesta Jatkonsalmentietä noin 3 km, jonka jälkeen käännös oikealle Pistonlehdontielle. Ajetaan noin 6 km ja lopuksi käännytään oikealle nimeämättämälle pikkutielle, jota ajetaan 2 km. Google Maps osasi ohjata Lihapyörre-nimellä paikalle. Tosin itsellä ei GPS ja netti toiminut loppumatkasta ollenkaan, joten reitin tsekkaus ennakkoon kannatti. Tien varressa oli kyllä myös kylttejä ohjaamaan oikeaan paikkaan.

Alueella kiertää lyhyt pitkostettu luontopolku, jonka päädyssä on Koukkuniemen lintutorni. Pitkospuiden alun voi nähdä jo autotien reunassa. Luontopolku alkaa aivan Tuusniemi-tiekyltin vierestä. Erityistä parkkipaikkaa autolle ei ole, vaan auto jätetään tien pohjoispuolella olevalle levikkeelle, joka näyttää lähinnä pienen hiekkatien alulta jonnekin pellolle. Mekin ensin ajelimme isoa tietä edes takaisin, sillä jotenkin kuvittelin löytäväni P-merkillä merkityn parkkialueen, kuten muilla torneilla on ollut, joissa olen tähän mennessä käynyt. Toki muut lintutornit ovat olleet uudempia kuin tämä. Mutta tosiaan, sinne auto vaan hiekkatien kupeeseen parkkiin ja tien ylitse kohti pitkospuita. Jos epäilyttää (kuten meitä) niin ohje löytyy ihan mm. Kuopion kaupungin sivuilta täältä. Sivuilta löytyy myös pdf-esite, jossa on kartta ja tietoja linnuista ja alueesta.

Luontopolku alkaa hienolla koivukäytävällä (kuvittelen jo miten hienolle näyttää, kun alue on vaaleanvihreillä hiirenkorvilla), jonka jälkeen ylitetään puro siltaa pitkin. Polun varrella on infokylttejä, joissa kerrotaan Keskimmäisen muuttuvasta pesimälinnustosta ja järven kasvillisuudesta ja muista eliöistä. Ennen tornia pitkospuiden varrella on myös pari tarkkailulavaa. Jo ensimmäiseltä lavalta tein ison osan kevään uusista bongauksista, lahti kuhisi lintuja!

Hienot olivat näkymät tornilta! Torni on 6-metriä korkea ja sieltä on näkyvyys sekä vesistölle, että viereisille pelloille. Täältä voi siis bongata hyvin sekä vesistöissä, että pelloilla viihtyviä lajeja. Hyvin viihdyttiin pilviselläkin säällä ja termarikahvien kera aika kului kuin siivillä (pun intended!) samalla kuulumisia vaihdellen. Suurin osa linnuista oli tällä kertaa melko kaukana tornista, joten kameran putkessa ei ihan riittänyt kantama lähikuviin. Kiikareilla tuli tiirailtua suurin osa ajasta ja parin tunnin aikana bongattiinkin mm. sinisorsia, naurulokkeja, kalalokkeja, useita telkkiä, laulujoutsen, isokoskeloita, iso parvi hanhia, jotka olivat metsähanhia suurin osa ja ajomatkalla viereisellä pellolla oli vielä kurkia. Lisäksi nähtiin mahdollisesti kuoveja, kyyhkyjä, joku haukka ja muutamia erivärisiä hanhia. Nämä olivat sen verran kaukana, ettei varmaa tunnistusta lajeista saanut. Olipa mukavaa höpistä linnuista ja lintujen äänistä ja meidän lempparilinnuista.

Mikäli lintutornit kiinnostavat, kannattaa käydä myös Kuopiossa sijaitsevalla toisella uudenkarhealla tornilla, Kuopion Syvänniemessä sijaitsevalla Keihäsjärven lintutornilla. Sieltä löytyy myös tulentekopaikat ja ne jo aiemmin mainitsemani isot P-merkillä merkatut parkkipaikat. Kirjoittelinkin lintutornista jo aiemmin täällä.

Luontopolku, jonka päädyssä Keskimmäisen lintutorni sijaitsee, löytyy soitteesta Joensuuntie 3182, 71160 Kuopio. Kartta yllä näyttää siis parkkipaikan sijainnin. Myös ”Keskimmäisen lintutorni” Google Maps -haulla löytää perille.

Näköalatorni sijaitsee mäen päällä osoitteessa Kotaharjuntie 111, Sonkajärvi (kartta postauksen lopussa). Autotie vie ihan näköalatornin juurelle, jossa on isot parkkialueet monelle autolle. Navigaattori saattaa yrittää ohjata ajamaan olemattomia metsäteitä pitkin. Kannattaa siis paikkaa lähestyessä seurailla tien varsiin laitettuja opasteita, ne ohjaavat parhaiten perille. Oikea risteys on Teerimäentie 191 kohdalla. Kiva yksityiskohta oli tuon tornille vievän tien risteyksessä oleva miniversio näköalatornista.

Retkipäiväksi meille sattui tuulinen ja pilvinen sää. Näköalatornin portaat olivat jäässä ja lumessa, joten varovainen torniin kiivetessä sai olla. Ihan ylös asti en lopulta uskaltautunut tai viitsinyt, koska tuuli niin kovasti, että silmät vuotivat niin paljon, etten nähnyt edes kunnolla. Kesäkeleillä maisemat Kotaharjun mäeltä ovat varmasti tuplasti upeammat ja tornin alakerrassa oleva kesäkahviokin olisi kiva katsastaa. Kesäkioskin aukioloajoista ja muista alueella järjestettävistä tapahtumista tiedotetaan Pohjoismäen kyläyhdistyksen Facebook-sivuilla. Myös kyläyhdistyksen omilta sivuilta löytyy kivasti infoa koko alueesta. Torniin on vapaaehtoinen maksu, ja lippaaseen voi pudottaa kolikon näin talvellakin.

Tornin vieressä olevalla hirsimajalla tehtiin tulet ja syötiin lounasta. Tämä oli ehkä parhaiten varusteltu tupa, mitä olen ikinä nähnyt! Muurikkapannut, nokikahvipannut ja kaikki löytyivät. Ketään muita ei näkynyt koko aikana, joten rauhassa saatiin istuskella. Kotaharjulla olisi tosiaan ollut luontopolkujakin ja yksi lähti heti majan takaa. Tällä kertaa emme kuitenkaan lähteneet poluille. Laitettiin vain merkit vieraskirjaan ja lähdettiin ajelemaan takaisin mökille. Tällaiset pienet piipahdukset vaikka vain lounasaikaan luonnon helmaan kyllä piristävät aina mukavasti päivää!

Kartta alueelle ja parkkiapaikalle. Jos kartta yllä ei näy, osoite on Kotaharjuntie 111, 74300 Sonkajärvi.